Vähemmistöjen kunnioittaminen ei riko sananvapautta

Jos olet keväällä 2018 onnistunut välttymään Pikku Kakkosen Herra Heinämäkeen ja kulttuuriseen omimiseen liittyvästä uutisoinnista, tässä lyhyt kertaus tapahtuneesta. Pikku Kakkonen esittää Herra Heinämäki ja Lato-orkesteri -ohjelmassaan intiaaniasuun pukeutuneen hahmon. Petra Laiti, Suomen saamelainen, huomauttaa Twitterissä, että vuonna 2018 alkuperäiskansojen karnevalisoinnin ajan pitäisi olla jo ohi. Suomalaisten keskuudessa syntyy raivoa ja huolta siitä, että mitään ei saa enää tehdä tai sanoa ilman, että joku herkkänahkainen loukkaantuu. Petra Laiti saa tappouhkauksia ja lukemattoman määrän vihapostia. Toukokuussa psykologian ammattilainen julkaisee blogikirjoituksen, jossa Herra Heinämäki -tapauksen näkeminen ongelmana rinnastetaan loukkaantumiseen Aku Ankan housuttomuudesta. Lisäksi psykologia huolestuttaa, miten ihmisten mielenterveyden käy, jos suustansa ei voi enää vapaasti päästää mitä vain.

Herra Heinämäki -casen ja muiden alkuperäiskansoihin liittyvien tapausten lisäksi kulttuurisesta omimisesta on puhuttu myös silloin, kun ranskalainen elokuva kertoo kuurosta perheestä ja kun suomalainen kirjailija kirjoittaa juutalaisen hahmon kirjaansa. Kuulostaako vähän naurettavalta? Ehkä, ainakin tällä tavoin esitettynä. Ennen kuin kuitenkaan huolestut sananvapaudesta ja maailman tilasta, kerrataanpa ensin mistä tässä on oikein kyse.

Valta-asetelmat. Kulttuurisesta omimisesta tai appropriaatiosta puhutaan silloin, kun yhteiskunnallisesti etuoikeutetussa asemassa olevat hyödyntävät vähemmistökulttuuriin kuuluvia elementtejä tavalla joka halventaa, yksinkertaistaa, vääristää tai muuten loukkaa vähemmistökulttuurin edustajia ja niiden oikeuksia. Tutkija Olli Löytty onkin esittänyt, että olisi osuvampaa puhua kulttuurisesta hyväksikäytöstä kuin kulttuurisesta omimisesta, koska kulttuurisia lainoja ja omaksumista tapahtuu jatkuvasti eivätkä ne itsessään ole ongelmallisia. Kulttuurisesta hyväksikäytöstä on kyse, jos suomenkielisessä lastenohjelmassa tai valtakulttuurissa esitetään saamelaisia, intiaaneja, romaneja tai muita alkuperäiskansojen tai vähemmistöjen edustajia hassutellen ja karrikoiden. Asetelmassa on yhteiskunnallisten valtasuhteiden epätasapaino, ja tarkoituksena on vähemmistöstä hyötyminen viihdetarkoituksessa. Perinneasuun pukeutunut viihdehahmo ei ole valtamediassa esillä sen takia, että se ajaisi vähemmistöjen oikeuksia tai toisi heitä realistisessa valossa yhteiskunnassa paremmin näkyviksi tai jotta oppisimme vaikka saamelaisten kulttuurista jotakin. Koska valta-asetelmia ja omaa etuoikeutta on joskus hankala tunnistaa, on tämän ymmärtäminen ilmeisen vaikeaa monelle valtakulttuurin edustajalle. Mitä paremmassa asemassa on, sitä enemmän maailma alkaa pyöriä oman navan ympärillä. Sosiaalisesti hyväosaisten voi olla vaikea huomioida ja jopa konkreettisesti nähdä muita ihmisiä. Sokeus omasta asemasta tulee näkyville myös vähemmistöjen esiin nostamien asioiden käsittelyssä. Kenellä on oikeus todeta, että alkuperäiskansan karikatyyri on ihan ok, että ei tässä mitään ongelmaa ole? Valtaväestöllä jota asia ei koske vai alkuperäisväestöillä jota asia koskee? Kun vähemmistöjen edustajat nostavat näitä asioita esille, keskustelu heidän asemastaan tai oikeuksistaan muuttuu hetkessä huoleksi valkoisen valtaväestön edustajan sananvapaudesta ja kas, mikään ei muutu.

Ylimielisyys ja välinpitämättömyys. Kulttuurisia vaikutteita on otettu muista yhteisöistä aina, eikä ihmisten ja ilmiöiden sekoittumista pidä tai voi estää. Sen sijaan huomiota pitää kiinnittää siihen, miten kulttuurisia elementtejä lainataan ja käytetään. Ranskassa puhututti muutama vuosi sitten La Famille Bélier -elokuva, joka kertoi kuurosta perheestä ja sen kuulevasta tyttärestä. Elokuva oli kassamenestys, mutta se sai osakseen myös kritiikkiä. Kuuroja hahmoja esittämään palkattiin viittomakieltä osaamattomat näyttelijät, joista osa viittoi elokuvassa vähän miten sattuu. Olisi ollut kunnioittavaa vaikka kysyä jossakin vaiheessa elokuvaa tehtäessä, että onko tämä ok? Ymmärtävätkö kuurot ilman tekstitystä, mistä tässä kohtauksessa keskustellaan? Lienee selvää, että kuurojen ja viittomakielisten totuudenmukainen esittäminen jäi elokuvan viihdearvon, siis taloudellisen hyödyn, jalkoihin. Tämä on loukkaavaa, koska asiat olisi nykymaailmassa ollut enemmän kuin helppo tehdä toisin. Tämä on loukkaavaa, koska ne harvat kerrat kun valtakulttuurissa annetaan tilaa vähemmistöjen esittämiseen, sitä ei tehdä totuutta tai heitä kunnioittavalla tavalla.

Stereotypiat. Lapsille suunnatun Herra Heinämäki -ohjelman intiaaniasuista hahmoa ei varmasti ole tehty tarkoituksella satuttamaan ketään. Tutkimusten mukaan kuitenkin stereotypiat ja karikatyyrit, kuten pilakuvat ja sketsihahmot, heikentävät niitä esittävien väestöryhmien hyvinvointia myös silloin, kun näiden stereotyyppisten hahmojen ajatellaan olevan hyväntahtoisia ja harmittomia. Tällaisille stereotypioille altistuvien etniseen tai muuhun vähemmistöryhmään kuuluvien itsetunto heikkenee, ylpeys omaa ryhmää tai yhteisöä kohtaan vähenee ja suorituskeskeisten päämäärien tavoittelu (esim. opintomenestys) laskee. Kapeat ja stereotyyppiset esittämistavat muistuttavat vähemmistöjä siitä, miten muut heidät näkevät ja voivat lopulta myös muokata heidän omia mielikuvia itsestään.

Kun Hesarin lauantaiesseessä 5.5. kirjoitettiin: ”Suomessa on riidelty siitäkin, saako kantasuomalainen kirjailija eläytyä tarinassaan amerikanjuutalaisen asemaan”, viitattiin tällä Laura Lindstedin Finlandia-palkittuun Oneiron-kirjaan. Tuntuu hurjalta ajatukselta, ettei kirjailija muka saisi kirjoittaa muihin kuin omiin sosiaalisiin tai kulttuurisiin ryhmiin kuuluvia hahmoja teoksiinsa. Mutta kyse ei olekaan siitä, saako kirjoittaa vai ei. Kirjailija Emmi Itärannan mukaan: ”Kaikilla on oikeus kirjoittaa mistä vain, mutta oikeuden mukana seuraa velvollisuus miettiä, miksi kirjoitan. Kun enemmistöön kuuluva kirjoittaja kirjoittaa vähemmistöön kuuluvasta ihmisestä, siinä on tietty valtasuhde.” Vaikka itselleni Oneiron oli ilahduttava lukukokemus monessa mielessä, tavoitan hyvin, jos juutalainen lukija ei ilahdu Oneironia lukiessaan tai koe tulleensa edustetuksi. Kirjallisuudessa ja elokuvissa on vähemmistöille ja muille kuin valkoisille länsimaalaisille vain vähän samaistuttavia kuvauksia. Silloin kun esillä on moninaisemmista taustoista tulevia henkilöhahmoja, ovat stereotypiat usein vahvoina. Ja Oneironissa ainakin brasilialainen, senegalilainen ja venäläinen hahmo on, no, aika stereotyyppisiä. Voinen paljastaa sen verran juonesta, että kirjassa ei kuvata vaikkapa keskiluokkaista brasilialaista, joka joutuu liikenneonnettomuuteen. Eikä senegalilaista jurististia, joka kuolee suurkaupungissa johonkin ei-tarttuvaan sairauteen, kuten syöpään, vaan mielikuvat Brasiliasta ja Senegalista ovat paljon perinteisemmät. Koska kirjailijan oikeutta kirjoittaa muiden kulttuurien edustajia teoksiinsa on puolusteltu mm. huolella siitä, että meitä valkoisia on kirjallisuudessa esillä jo ihan tarpeeksi, voidaan miettiä palvelevatko stereotyyppiset kuvaukset vähemmistöjen edustusta vai jotain ihan muuta tarkoitusta. Voidaan miettiä, kirjoittaako kirjailija kulttuurisesti erilaisista taustoista tulevia hahmoja ilmentämään ihmisyyttä monipuolisesti vai onko heidät kirjoitettu teoksiin tuomaan eksoottista lisäväriä.

Jos ihmisten ja yhteisöjen välistä dialogia halutaan edistää, on tarpeen asettautua toisen asemaan ja miettiä asioita muiden perspektiivistä. On hyödyllistä tutkia, kirjoittaa, tehdä elokuvia ja musiikkia oman kulttuuripiirin rajojen ulkopuolella. Omasta asemastaan pitää kuitenkin aina olla tietoinen, kun muita väestöryhmiä kuvaa teoksissaan. Jos vähemmistön edustajat haluavat keskustella kulttuurisesta omimisesta, loukkaantumisen tai asian sivuuttamisen sijaan kannattaa kuunnella ja pohtia, mistä tämä kokemus on syntynyt ja ehkä oppiakin siitä jotain. Ylimielinen asenne, naureskelu tai vähättely ei edistä rakentavan dialogin syntyä. Kun mielipiteet ja näkökulmat ovat erilaiset, kannattaa reflektoida ennen kaikkea omaa asemaansa ja miettiä, miksi ja mistä oma suhtautuminen, vaikkapa ärsyyntyminen, herää. Reagoimme asioihin yksilöllisesti, ja nykyhetkessä heräävät kokemukset syntyvät osin aikaisempien kokemusten perusteella. Valkoisella, valtaväestöön kuuluvalla suomalaisella on todennäköisesti hyvin erilaisia kokemuksia kuin etniseen, kielelliseen tai muuhun vähemmistöön kuuluvalla. Se mikä minulle tai sinulle voi näyttäytyä ensisilmäyksellä naurettavalta, ei ehkä ole ollenkaan naurettavaa jollekin toiselle.

Saara Särmän sanoin: ”Kritiikkiä ei tietenkään kenenkään tarvitse ottaa vakavasti, jokainen saa omassa elämässään, työssään tai mainoskampanjassaan pukeutua niin kuin haluaa ja tuottaa ihan minkälaisia kuvastoja tahansa. Ei ankeiden stereotypioiden toistamista kukaan ole kieltänyt. (…). Voin myös käyttää sananvapauttani näiden kritisoimiseen, siinä missä jotkut muut käyttävät ilmaisunvapautta ongelmallisten kuvastojen tuottamiseen. Jokainen saa valita, minne suuntaan maailmaa haluaa osaltaan viedä. Kritiikki pyrkii osoittamaan valtarakenteita ja normeja, mikä on ensimmäinen askel niiden purkamiseen ja liikkeeseen kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa ja maailmaa.”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s