Nuoret jihadistit ja väkivaltainen radikalisoituminen

Suomessa on huhtikuun alussa seurattu ensimmäistä terroristisessa tarkoituksessa tehdyn rikoksen selvittelyä, kun Turun viime elokuussa tapahtuneiden puukotusten oikeudenkäynti käynnistyi. Suomeen kohdistuvaa iskua oli ehditty pelkäämään jonkin aikaa, sillä ennen Turkua useat muut eurooppalaiset kaupungit olivat jo joutuneet terrori-iskun kohteiksi: Barcelona, Manchester, München, Berliini, Bryssel, Tukholma, Nizza, Pariisi, Madrid, Lontoo… Näitä uutisia seuratessa syntyy helposti vaikutelma, että Euroopassa tehdään tänä päivänä poikkeuksellisen paljon terrori-iskuja. Kuitenkin tilastojen mukaan 1970-luvulta lähtien tarkasteltuna terrori-iskujen määrä on läntisessä Euroopassa vähentynyt 1970- ja 1980 -luvuilta 2000-luvulle tultaessa. Tutkimusten mukaan viime vuosina myös Euroopassa iskeneiden terroristien profiili on muuttunut: kun aiemmin iskujen takana olivat usein eurooppalaiset verkostot kuten IRA ja ETA, 2000-luvulla Euroopan terrori-iskuissa ovat painottuneet aikaisempaa enemmän jihadistiset ääriliikkeet ja islamistinen radikalisoituminen. Mistä tämä muutos johtuu, ja mitä empiirinen tutkimus kertoo meille uskonnollisesta ja väkivaltamyönteisestä radikalisoitumisesta?

Ranskassa tutkimusta aiheesta on tehnyt muun muassa poliittisten tieteiden professori Oliver Roy. Royn tutkimusten mukaan yksi suurista eroista terroristisissa teoissa 70- ja 80-luvuilla ja 2000-luvulla on se, että viime vuosina terroristien oma kuolema on ollut keskeinen osa suunnitelmaa. Tyypillistä Euroopan viime vuosien iskuissa onkin se, että kuolema, pelko ja väkivalta eivät ole keinoja saavuttaa päämäärä, vaan päämäärä itsessään. 1900-luvun lopulla jihadistiterroristeilla oli tapana huolellisesti suunnitella pakonsa eivätkä he halunneet kuolla. Vaikka islaminuskossa marttyyrit tunnustetaan, itsemurhat ja tappaminen nähdään myös uskonnon vastaisina, koska ihmiset ottavat tällöin oikeuden omiin käsiinsä ja puuttuvat täten jumalan tahtoon. Kuitenkin viimeisen 20 vuoden ajan Euroopassa iskeneet jihadistiterroristit ovat systemaattisesti halunneet kuolla. Royn mukaan yksi keskeinen selitys tälle on se, että jihadistiterrorismi on tänä päivänä hyvin paljon nuorisoliike ja sillä on paljon yhtymäkohtia nuorisokulttuuriin ja -kapinaan – ja toisaalta vain vähän yhteyksiä uskontoon. Muun muassa Isisin nimissä tehdyissä terrori-iskuissa on piirteitä sukupolvikapinasta, itsetuhoisuudesta, kääntymisestä yhteiskuntaa vastaan ja tuomiopäivän kulteista. Yksi Royn keskeisimmistä väitteistä onkin, että Euroopassa tapahtuva jihadistiterrorismi ei johdu niinkään islamin radikalisoitumisesta vaan radikalisoitumisen ”islamisoitumisesta”. Tämän näkemyksen mukaan verkostot kuten al-Qaida ja Isis tarjoavat ennen kaikkea toimintamallin, ‘skriptin’, muutenkin radikalisoitumisvaarassa olevien nuorten teoille, eikä heillä usein ole syvempää uskonnollista ideologiaa tekojensa taustalla.

Mutta miksi nuoret yhteiskuntaa vastustavat ja kapinoivat nuoret ovat löytäneet islamin vihansa välineeksi? Olennaista tässä kysymyksessä lienee ”löytäminen”. Tyypillistä 2000-luvulla Euroopassa iskeneille terroristeille on se, että he eivät pääsääntöisesti ole kotoisin sotaolosuhteista, kuten Palestiinasta, Afganistanista tai Irakista. Arviolta 25 % jihadisteista on sen sijaan vasta hiljattain kääntyneet muslimeiksi, ja 2000-luvulla terroristit ovat suurilta osin olleet ns. ”kotoperäisiä terroristeja” (engl. “homegrown terrorist”). Terroristit ovat siis syntyneet ja/tai kasvaneet Euroopassa. Etenkin Ranskan ja Belgian terrori-iskujen taustalta ja tekijöistä löytyy viimeisten 20 vuoden ajalta paljon yhtäläisyyksiä. Tekijät ovat lähes poikkeuksetta Ranskassa ja Belgiassa kasvaneita ”toisen polven maahanmuuttajia”, joiden sopeutuminen yhteiskuntaan on näyttänyt aluksi ongelmattomalta, kunnes nuoruudessa tai nuorina aikuisina mukaan on tullut pieniä rikoksia. Myöhemmin he ovat usein radikalisoituneet vankilassa, minkä jälkeen he ovat toteuttaneet terroristisen iskun. Terrori-iskujen tekijöiden perheet eivät tyypillisesti ole olleet kovin uskonnollisia, ja nuorina tekijät ovat eläneet maallista elämää, käyneet baareissa ja kuunnelleet rap- tai rock-musiikkia. Tekijät puhuvat usein keskenään asuinmaansa kieltä nuoriso- tai lähiömurteella. Monilla on taustallaan alkoholin ja huumeiden käyttöä, pikkurikoksia, yleistä kapinaa sekä itsensä ja oman paikkansa etsimistä.

Uskonnollisesta tietämättömyydestä on puhunut myös ranskalainen antropologi Dounia Bouzar, jonka mukaan ranskalaiset jihadistit ja terrorismin ideologiasta viehättyneet nuoret ovat ennen kaikkea niitä nuoria, joilla on hyvin heikko tietämys islamin uskosta. He ovat otollista maaperää radikalisoitumiselle, koska heillä ei ole kotoa tai muualta saatua parempaa tietoa siitä, mitä islam todellisuudessa on tai mitä se opettaa. He eivät myöskään usein osaa arabiaa eivätkä lue itse Koraania. Sen sijaan he kuulevat ”islamista” vankiloissa, urheiluseuroissa tai kaveripiireissä. Vankilassa nykyajan jihadistiterrorismille tyypilliset piirteet saavat vahvistusta: siellä tuetaan kapinaa systeemiä vastaan, levitetään yksinkertaistettua ääriuskontoa, muodostetaan tiiviitä ryhmiä, ryhmäidentiteeteistä tulee tärkeitä ja rikokset nähdään oikeutettuina poliittisina keinoina siinä missä muutkin. Uskonnollisuuden herääminen tapahtuu siis usein samaan aikaan kuin radikalisoituminen ja väkivaltaan turvautuminen, ei ensin.

Usein välivaltamyönteisesti radikalisoituneet ovat samaan sukupolveen kuuluvia veljeksiä, seurustelukumppaneita, naapureita tai vankilatuttuja. Tämän sukupolven katkeroituneille tai muuten syrjäytymisvaarassa oleville nuorille on tyypillistä ajatella, että heidän vanhempiensa islam on se, mitä kolonialistit jättivät jälkeensä. Sellaisten uskonto, jotka tottelevat ja kumartelevat. Myös Ranskassa kliinistä työtä maahanmuuttotaustaisten ja kahden kulttuurin nuorten kanssa tehnyt Marie Rose Moro on kertonut, että Afrikan ja Lähi-idän maista tulleiden perheiden nuoret pitävät usein omia vanhempiaan alistettuina, heikkoina ja länsimaiden nöyryyttäminä, ja että nämä nuoret kapinoivat niin vanhempiaan kuin heidän edustamiaan asioita vastaan (Moro, 2004). He eivät halua vanhempiensa kohtaloa itselleen: nöyryytystä, ei-kuulumisen -tunnetta tai kokea olevansa yhteiskunnassa aina jollain lailla epätoivottu. Nuorisoslangilla he puhuvat vanhemmistaan ”rätteinä”, jotka kelpaavat kyllä hanttihommiin mutta eivät tasavertaisiksi ranskalaisen yhteiskunnan jäseniksi.

Terrorismista viehättyneille nuorille onkin tyypillistä kokea kuulumattomuuden ja katkeroitumisen tunteita, ja radikalisoitumisen kautta yksilö voi etsiä itselleen oikeutusta. Radikalisoituneet yksilöt voivat näennäisesti vaikuttaa hyvin pärjääviltä tai yhteiskuntaan integroituneilta eikä heillä usein ole ulospäin näkyvää tai diagnosoitua psykiatrista oirehdintaa. Kuitenkin tiedetään, että radikalisoituneen nuoren kehityksessä on tyypillisesti tietynlaisia riskitekijöitä ja haavoittuvuutta. Jo ekstremismi terminä viittaa ääriliikkeeseen tai ääriaatteeseen, jota tukeva henkilö on kykenemätön sopeutumaan ympäröivän yhteisöön ja sen normeihin, ja hänellä on vaikeuksia löytää paikkaansa ympäröivästä yhteisöstä tai yhteiskunnasta. Väkivaltamyönteisestä radikalisoitumisesta kiinnostuneille nuorille on myös muita tavallisempia tietynlaiset ajatusmallit, kuten mustavalkoinen ajattelu, välinpitämättömyys, aggressio, itsetuhoisuus ja huono pettymysten sietokyky. Samoin sopeutuminen ympäröivään yhteiskuntaan on usein heikkoa, vaikka näennäisesti monet Euroopassa iskevät terroristit vaikuttavat hyvin integroituneilta: he ovat käyneet koulunsa Euroopassa, työskennelleet maassa ja puhuvat äidinkielenään ranskaa, englantia tai muuta paikallista kieltä. He eivät kuitenkaan usein ole sopeutuneet hyvin psyykkisesti tai emotionaalisesti. Näihin integraation psykologisiin osa-alueisiin kuuluvatkin juuri muun muassa kuuluvuuden ja osallisuuden tunteet, emotionaalinen sitoumus, kokemus hyväksytyksi tulemisesta ja kaksi- tai monikulttuurinen identiteetti.

Radikalisoitumisvaarassa eivät ole kuitenkaan ainoastaan Euroopassa kasvaneet nuoret. Turussa iskenyt 24-vuotias Aberrahman Bouanane ei ollut syntynyt eikä kasvanut Suomessa tai Euroopassa. Hän ei myös ole lähtöisin sotaa käyvästä maasta, vaan kotoisin Marokosta. Marokkoa tutkinut antropologi Marko Juntunen on kirjoittanut,  ettei terrori-iskun tekijän lähtömaa tullut hänelle yllätyksenä. Juntusen mukaan Marokossa on paljon tekijöitä, jotka altistavat nuoret (miehet) radikalisoitumiselle: äärimmäisen korkea nuorisotyöttömyys, kokemus epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, korruptio, demokratian puute ja yleensäkin täysi näköalattomuus, joka ajaa nuoret pois maasta. Eurooppaan päätyvät nuoret ovat usein kokeneet matkallaan väkivaltaa, vääryyttä, asuneet kaduilla ja sortuneet pikkuhiljaa tekemään rikoksia. Vankilakierteen alkaessa he ovat jo otollista maaperää väkivaltamyönteiselle radikalisoitumiselle. Juntunen kuvaa näitä nuoria juurettomiksi, syvästi turhautuneiksi, näköalattomiksi ”vailla perheen turvaa kasvaneiksi globaaleiksi vaeltajiksi, jotka ovat ymmärrettävistä syistä alttiita tarttumaan mihin tahansa, mikä tarjoaa omanarvontuntoa ja suuntaa elämälle”.

Tätä olemassa olevaa tietoa vasten on erityisen huolestuttavaa lukea vaikkapa Tanskan suunnitelmista asettaa samoista rikoksista kaksinkertaiset rangaistukset maahanmuuttajavoittoisiin lähiöihin, ja muutenkin tanskalainen maahanmuuttopolitiikka jonka keskiössä ovat pakkotoimenpiteet ja uhkailut. Vihamieliset viestit lisäävät kahtiajakoa ja ovat omiaan vahvistamaan radikalisoitumisvaarassa olevien nuorten katkeruuden ja kuulumattomuuden tunteita. Ranskassa vankilat ovat äärimmillään täynnä ja olosuhteet niissä ovat monesti ala-arvoiset. Marokon vankiloissa puolestaan istuu tuhansia terrorismikytköksistä tuomittuja nuoria jotka ovat vaarassa radikalisoitua entisestään vankiloissa.

Mitä siis voisimme oppia olemassa olevasta tiedosta, ja miten väkivaltaista radikalisoitumista voisi ehkäistä? THL:n hiljattain julkaisemassa Pakolaisten mielenterveyden tukeminen Suomessa (PALOMA) -käsikirjassa on hyvä tiivistys ennaltaehkäisevästä työstä: ”Ennaltaehkäisevissä toimissa tärkeää on myös monenlainen psyykkisen hyvinvoinnin tukeminen: merkityksellisyyden, turvallisuuden ja hallinnan kokemuksen vahvistaminen, mielekkäiden elämän sisältöjen ja osallisuuden kokemuksen lisääminen, syrjimättömyys, kotoutumisen onnistuminen ja tarvittaviin palveluihin pääsy. Kansakunnan yhtenäisyydellä ja avoimella ja hyväksyvällä ilmapiirillä on silläkin merkitystä pakolaisten integroitumisen edistämisessä ja siten myös radikalisoitumisen ennaltaehkäisyssä. (…) Samoin yhteiskuntapolitiikassa tulisi välttää kaikenlaisen segregaation sallimista valtaväestön ja maahanmuuttajien välille.” On tärkeää muistaa, että voimme kaikki vaikuttaa omilla teoillamme ja puheillamme siihen, millainen yleinen ilmapiiri Suomessa on ja miten kohtaamme muita. Täten, pienillä arikipäiväisillä, inhimillisilliä teoilla – sillä että kohdataan ihmiset ihminsinä – jokainen voi omalta osaltaan edesauttaa radikalisoitumisen ehkäisyä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s