Tyttöjen sukuelinten silpomista pitää ensin ymmärtää, jos siihen halutaan vaikuttaa

Eilen 6.2. vietettiin kansainvälistä tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen vastaista päivää. Muun muassa Solidaarisuus-järjestö tekee työtä silpomista vastaan ja naisten hyvinvoinnin eteen, ja järjestön aktiivi Ujuni Ahmed kirjoitti blogissaan, että silpomisperinne ei katoa, jos siitä ei puhuta. Tässäpä painava syy aktivoida uudestaan oma bloginikin, joka on jäänyt vauvan ja väitöskirjan jalkoihin ja nostaa tärkeää asiaa lisää esille!

Väitöskirjassani keskityin Suomen somaleiden mielenterveyteen, ja arvioiden mukaan juuri Somalia on yksi niistä maista, joissa silpomisperinne on hyvin yleinen. Somalian pohjoisosassa sijaitsevassa Somalimaassa jopa 90-98 % tytöistä ja naisista on kokenut sukuelinten silpomisen. Silpominen ei kuitenkaan ole pelkästään somalialainen tai somalimaalainen perinne, vaan se on yleinen myös lukuisissa muissa Afrikan maissa kuten Keniassa, Egyptissä, Eritreassa ja Malissa sekä Aasiassa muun muassa Indonesiassa ja Malesiassa ja Lähi-idässä Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa. Solidaarisuus-järjestön lukujen mukaan jopa 200 miljoonaa naista yli 30 maassa on silvottu.

Vaikka sukuelinten silpominen yhdistetään usein islamin uskontoon ja perinteen ylläpitämistä saatetaan perustella uskonnolla, on se pikemminkin kulttuurinen kuin uskonnollinen tapa. Kaikissa muslimivaltaisissa maissa ei ole silpomisperinnettä ja klitoriksen silpomista on harjoitettu myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa osana hysterian hoitoa. Sukuelinten silpomista tehdään myös Latinalaisessa Amerikassa joidenkin alkuperäiskansojen yhteisöissa ja naisten sukuelinten silpomista harjoitettiin myös faaraoiden keskuudessa muinaisen Egyptin aikakautena.

Suomessa äidinkielenään somalia puhuvia on noin 19 000 ja he ovat neljänneksi suurin vieraskielinen väestöryhmä. Silpomisperinteen yleisyydestä somalialaistaustaisten suomalaisten parissa ei ole täyttä varmuutta, mutta esimerkiksi Suomessa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Maamu-tutkimuksen mukaan 70 % Suomessa asuvista aikuisista somalialaistaustaisista naisista kertoi kokeneensa silpomisen ja kurditaustaisista naisista 32 % kertoi tulleensa silvotuksi. Nämä luvut voivat kuitenkin olla todellisuutta alhaisempia, sillä moni saattaa kokea aiheen araksi ja välttää siitä puhumista suomalaisen yhteiskunnan edustajien, esimerkiksi tutkijoiden, kanssa. Kun tein töitä projektissa, jossa tutkittiin maahanmuuttajataustaisia pikkulapsiperheitä, sain ymmärtää, että silpomisesta kysyminen karkottaa osan somalialaistaustaisista perheistä pois ja vähentää tutkijoihin koettua luottamusta. Silpomisesta puhuminen on siis paitsi tärkeää myös kovin hankalaa, jos lähtöasetelmassa on epäluottamusta ja vastakkainasettelua oman yhteisön perinteiden ja uuden kotimaan edustajien ja heidän näkemystensä välillä. Puhumiseen tarvitaan luottamusta, ja luottamusta on vaikea saada, jos toisen näkökantaa ei ymmärrä tai yritä tavoittaa.

Silpomisesta puhumisen vaikeuteen saattaa vaikuttaa myös se, että joidenkin naisten omaan kokemukseen silpomisesta voi liittyä monenlaista hämmennystä. Maissa joissa silpominen on tavallista, siihen liittyy usein juhlintaa ja myönteistä puhetta – tytöstä tulee vihdoin aikuinen nainen -, minkä vuoksi lapset saattavat itse toivoa ja odottaa silpomisrituaalia ymmärtämättä mistä siinä todellisuudessa on kyse. Tämän takia myöhemmin voikin olla vaikea käsittää, että silpominen on silti voinut olla traumaattinen tapahtuma ja henkisesti ja fyysisesti vahingollinen, vaikka sitä olisi itse odottanutkin ja halunnut. Osa tytöistä taas on niin pieniä, vain muutaman päivän ikäisiä silpomisen tapahtuessa, että he eivät muista itse toimenpiteestä mitään. Silpomisperinteeseen liittyy myös syvälle juurtuneita käsityksiä sen hyödyistä (mm. siveyden edistäminen) ja sen välttämättömyydestä vaikkapa avioliittoa varten, mikä osaltaan voi hankaloittaa sen vahingollisuuden ymmärtämistä. Sukuelinten silpominen on usein myös ”normaali” siirtymäriitti nuoruudesta aikuisuuteen, ja tyttöjä joita ei ole silvottu voidaan pitää epänormaaleina ja heidät saatetaan jopa karkottaa yhteisöstään. Tieto silpomisen haitoista on puolestaan usein vähäistä tai olematonta. Pahimmillaan toimenpide johtaa tytön tai naisen kuolemaan ja vaarantaa myös syntymättömien lasten hengen raskauden ja synnytyksen aikana. Tyttäriensä silpomista haluavat vanhemmat eivät toivo pahaa lapselleen, vaan aidosti luulevat toimivansa lapsen edun mukaisesti. Perinteen ylläpitämisessä keskeisessä roolissa ovat usein naiset, äidit ja isoäidit, jotka on itse silvottu lapsina ja jotka tekevät myöhemmin saman tyttärilleen.

Silpominen on vaikea aihe myös terveydenhoitoalan ammattilaisille ja siitä puhumista vältetään. Ihmisoikeusliiton mukaan Suomessakin on silvottuja ja täällä synnyttäneitä naisia, joiden kanssa kukaan terveydenhoidon ammattilainen ei ollut ottanut puheeksi silpomista, vaikka esimerkiksi THL:n ohjeistus velvoittaa sosiaali- ja terveydehoitoalan työntekijöitä puhumaan silpomisesta kohderyhmään kuuluvien potilaiden ja asiakkaiden kanssa. THL:n mukaan silpominen tulisi ottaa puheeksi aina kun ammattilainen kohtaa perinnettä harjoittavasta maasta tulevan asiakkaan tai potilaan, naisen tai miehen. Keskustelun avausta voi helpottaa esimerkiksi näyttämällä kartan perinteen maailmanlaajuisesta levinneisyydestä ja aloittamalla yleisemmillä lähtömaan kulttuuriin liittyvillä kysymyksillä. Ihmisoikeusliiton mukaan maahanmuuttajayhteisöissä tehtävässä vaikuttamistyössä ja potilastyössä olisi myös parempi käyttää neutraalimpaa termiä ”tyttöjen ympärileikkaus” silpomisen sijaan, jotta keskusteluyhteyden saaminen helpottuisi. Maailman terveysjärjestö (WHO) suosittelee käyttämään yleisesti termiä naisten sukuelinten silpominen, Female Genital Mutilation (FGM), joka kuvaa paremmin todellisuutta, mutta huomioimaan asiakas- ja potilastyössä, että tätä termiä voidaan pitää tuomitsevana ja loukkaavana.

Silpomisenvastaista työtä ei tehdä ainoastaan maissa, joissa sitä pääosin harjoitetaan, vaan sitä vastaan voi tehdä ruohonjuurityötä kaikkialla, missä on riskialueilta tulleita naisia ja aina, jos on vaarana, että maahan muuttaneet perheet lähettävät tyttärensä entiseen kotimaahan silvottaviksi. Jokaisen ihmisen ruumiillinen koskemattomuus on ihmisoikeus ja lapsiin kohdistuva väkivalta ja silpominen on erityisen tuomittavaa kulttuuritaustasta huolimatta. Suomessa silpominen on rangaistava teko, vaikkei sitä olla lainsäädännössä erikseen kriminalisoitu. Rangaistavuus tai kriminalisointi ei kuitenkaan koskaan ole yksistään riittävää jonkin käytänteen lopettamiseksi, vaan aina tarvitaan sen lisäksi syvempää ymmärrystä ilmiöstä ja näinkin vaikean asian kanssa tarvitaan keskustelua, joka nojaa haluun ymmärtää, miksi perinne yhä edelleen elää. Kauhistelu ei ole hedelmällistä eikä saa aikaan pysyvää muutosta. Sen sijaan maahanmuuttajataustaisten perheiden kohtelun tulee olla kunnioittavaa, vaikka itse vastustaisi silpomisperinnettä.

Silpomisenvastaisen työn voi helposti nähdä kuuluvan sairaanhoitajien, kätilöiden, gynekologien tai lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työnkuvaan, mutta olisi toivottavaa, että myös psykologit osallistuisivat ammattikuntana silpomisen vastaiseen työhön. Psykologeilla on ainakin koulutuksensa ja ammattinsa puolesta hyvät valmiudet puhua silpomisesta: yksilöiden kokemusmaailman tavoittaminen ja sensitiivinen asiakastyö kuuluvat psykologien vahvuuksiin. Psykologit voisivat myös kouluissa ja neuvoloissa olla hyviä ammattilaisia keskustelemaan silpomisperinteestä maahanmuuttajataustaisten perheiden ja niiden lasten kanssa, jotka ovat saattaneet läpikäydä silpomisen, mutta kokevat etteivät voi puhua siitä kenenkään kanssa omassa yhteisössään tai sen ulkopuolella.  Psykologit voisivat olla luonteva ammattiryhmä myös esimerkiksi välittämään Suomessa asuville perheille joissa on vaarana lähettää tytär ulkomailla silvottavaksi, että on kovin ymmärrettävää, jos vanhemmat kokevat perinteen ylläpitämisen tärkeäksi ja jopa välttämättömäksi. Onhan monesti kaikki oman suvun ja lähiyhteisön tytöt ja naiset kokeneet saman. Tämän ymmärryksen ja perheen ajatusten kuulemisen ohessa olisi kuitenkin tärkeää kertoa myös faktatietoa silpomisen seurauksista, sillä moni ei osaa yhdistää toimenpiteen ja fyysisten ongelmien (esim. kuukautis- ja yhdyntäkivut, pidätysvaikeudet ja synnytyskomplikaatiot) välistä yhteyttä. Ongelmien ilmeneminen vaihtelee sen mukaan, kuinka laajasti sukupuolielimet on silvottu ja myös yksilöiden välillä, ja syy-seuraussuhteet voivat jäädä tällöin hämärän peittoon.

Mitä konkreettisemmin tietoa fyysisistä ja psyykkisistä seuraamuksista voi välittää, sen parempi, sillä abstraktit käsiteet eivät ole aina helposti ymmärrettäviä. Esimerkiksi Maamu-tutkimuksessa 57 % somalialaistaustaisista raportoi kokeensa traumaattisia tapahtumia, kun traumatapahtumia kartoitettiin yksitellen ja konkreettisesti. Sen sijaan vain 10 % kertoi kokeneensa traumaattisia kokemuksia, kun niistä kysyttiin yleisemmällä tasolla. Silpomisestakin puhuttaessa voi olla parempi kysyä yksittäisistä ongelmista (esim. alavatsakivut) kuin yleisemmin toimenpiteen aiheuttamista haitoista.

Silpomisen psyykkisistä seuraamuksista puhuttaessa on myös hyvä muistaa, että esimerkiksi somaliyhteisöissä mielenterveysongelmiin liittyy usein pelkoa, sillä mielenterveysongelmat yhdistetään tyypillisesti vain vakavaan, psykoottistasoiseen oireiluun, johon ei uskota olevan tehokasta hoitoa. Myös traumaan liittyvää psykologista oirehdintaa voi siis olla hyödyllistä käsitellä konkreettisesti – vaikkapa puhumalla toistuvista ajatuksista tapahtumaan liittyen tai koetuista tunteista, yleisempien psyykkisten oireiden tai mielenterveyden kuormittumisen sijaan. Samalla on tärkeä tuoda myös esiin, että mahdolliset koetut psyykkiset oireet ovat ymmärrettävä reaktio vastaavanlaiseen tapahtumaan ja että oireita voi hoitaa. Tyttö tai nainen joka kärsii silpomisesta, ei ole millään tavoin huono tai epänormaali.

Silpomisperinteestä todella kannattaa puhua ja sen haitoista kertoa, sillä se on hyödyllistä. Esimerkiksi Solidaarisuus-järjestön koulutuksiin osallistuneista somalimaalaisista koululaisista 86 % koki koulutuksen jälkeen voivansa puhua perinnettä vastaan koulussaan. Jos haluat asiakastyössäsi kertoa silpomisperinteestä, löydät lisätietoa ja apua muun muassa THL:n sivuilta.

Voit lukea lisää naisten sukuelinten silpomisesta ja tukea sen vastaista työtä myös lahjoittamalla rahaa muun muassa Solidaarisuus-järjestön työhön, Ihmisoikeusliiton toimintaan tai World Visionin Pelasta pimppi -kampanjaan.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s